Arvoisat Suomen etnomusikologisen seuran jäsenet!
Seuran 45. toimintavuosi lähenee loppuaan ja seuraava alkuaan. Vuosi on ollut vaiheikas varsinkin tapahtumisen suhteen. Sen lisäksi, että seura oli aktiivinen osapuoli vuotuisen musiikintutkijoiden symposiumin järjestelyissä maaliskuussa, toukokuussa järjestettiin päiväseminaari aiheella ”Valkoinen akatemia, vähemmistökulttuurit ja musiikki” sekä marraskuussa kansainvälinen konferenssi otsakkeella ”Music and the Sacred”. Yhteistyö oli näissä voimaa: edellinen perustui aktivistiryhmä Ruskeiden Tyttöjen aloitteiseen ja muina kanssajärjestäjinä olivat Kulttuurintutkimuksen seura, Maailman musiikin keskus sekä Tutkimusyhteisö Suoni. Jälkimmäisessä yhteistyökumppanina oli Hymnologian ja liturgiikan tutkimuksen seura.
Ympäristötietoinen etnomusikologi saattoi tapahtumiin osallistuessaan havahtua siihen, että kaikki järjestettiin Helsingissä. Tämä ei suinkaan ole seuran tavoitteiden eikä tarkkaan ottaen edes sääntöjen mukaista, ja seuran hallitus onkin avoin ajatuksille ja aloitteille etnomusikologisten tapahtumien järjestämisestä eri puolilla Suomea. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että seura tuki professori Simon Frithin huhtikuista vierailua Suomeen hänen Tampereen ekskursionsa osalta. Joka tapauksessa siitä on jo vuosia ellei peräti kymmeniä, kun seuran jäsenistö on kokoontunut Seinäjokea pohjoisempana, ja henkilökohtaisesti soisin vielä jokin päivä näkeväni, kuulevani ja kokevani Suomen etnomusikologien ajatustenvaihtoa Pohjoiskalotin alueellakin.
Kysymys suomalaisen – ja Suomen – etnomusikologian maantieteellisistä suhteista on oleellinen sekä yleisten yhteiskunnallisten että erityisesti tiedepoliittisten muutosten ja linjausten takia. Toukokuun päiväseminaari kytkeytyi osaltaan viimeaikaiseen keskusteluun ”valkoisen pelastajan syndroomasta”, johon useat tieteelliset seurat ja kansalaisjärjestöt osallistuivat julkisin kannanotoin ja haastein. Omaa surullista kieltään etnomusikologian – tai kulttuurisen musiikintutkimuksen – marginaalisesta asemasta kertoo se, että seuraa ei tähän keskusteluun haastettu. Seuran hallituksessa asiaa puitiin pariinkin otteeseen, ja julkinen kannanotto keskusteluun on tässä: seura pitää ehdottoman aiheellisena mainitun syndrooman haastamista, ottaen huomioon viime vuosien muuttoliikkeen sekä siihen liittyvän lisääntyvän kansallismielisen vihamielisyyden ja suoranaisen vainoharhan. Samassa yhteydessä seura haluaa kannustaa myös samaisen oireyhtymän (oppi)historiallisten ulottuvuuksien tarkasteluun, lähtökohtana vaikkapa Alan Merriamin pohdinnat etnomusikologeista ”pelastavina ritareina valkoisissa haarniskoissaan” jo 1960-luvun alussa. Tarkastelua voi hyvällä syyllä jatkaa pohtimalla esimerkiksi alan ”klassikkojen” ja muun etnomusikologisen kirjallisuuden ”valkoisuutta”, puhumattakaan etnomusikologeiksi suoraan tai välillisesti identifioituvien tutkijoiden etnisestä taustasta. Sikäli kun jokainen Etnomusikologian vuosikirjaan kirjoittava henkilö edustaa etnomusikologiaa sen suomalaisessa mutaatiossaan, on tieteenala 99 %:sesti ”valkoinen” – poikkeuksina yksittäiset aasialaistaustaiset kirjoittajat (vol. 1, 9, 27). Muutamat itäisen Euroopan alueelta kotoisin olevat kirjoittajat (vol. 3–5, 10–13, 23, 25) toki tarjoavat lisämahdollisuuksia Suomen etnomusikologian etnis-identiteettipoliittiseen mietintään, mikäli tällaiseen varsin karkeaan luokitteluun perustuvaan selvittelyyn tuntee tarvetta.
Helppo selitys tilanteeseen on historiallinen: sekä Suomessa että muualla maailmassa etnomusikologia osana moderneja tieteenaloja on ollut etupäässä vaaleaihoisten länsimaisten (mies)tutkijoiden temmellyskenttä, ja Suomessa ulkomaalaisperäisen väestön osa on edelleen erittäin alhainen verrattuna moniin muihin Euroopan maihin. Tästä huolimatta en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että maahanmuuttajataustaisten perustutkinto-opiskelijoiden osuus etnomusikologiassa ja musiikintutkimuksessa yleisemminkin on selvästi pienempi kuin yhteiskuntatieteissä, taiteen korkeakoulutuksesta puhumattakaan. Epäilenkin vahvasti, että syynä on musiikin- ja taiteentutkimuksen kaanonkeskeisyys: opetuksen lähtökohtana on ”kansallinen perinne” ja (länsimaisen) taiteen historia ympäröivän yhteiskunnallisen todellisuuden sijaan. En kiistä musiikin menneisyyttä koskevan tiedon tähdellisyyttä nykyhetken musiikillisten käytäntöjen tarkastelussa, mutta mikäli painopiste siirrettäisiin nykyhetkeen, musiikin- ja taiteentutkimuksesta saattaisi tulla houkuttelevampi entistä monimuotoisemmalle opiskelijajoukolle. Dahlströmit ja Heiniöt ja Jalkaset ja Kurkelat ja Pajamot ja Salmenhaarat ja Tuppuraiset ynnä muut tankanneen opiskelijan saattaa olla hankala sijoittaa sattumanvarainen kadunkulmassa djembeään soittava sierraleonelainen reggaemuusikko osaksi Suomen musiikin historiaa, mutta siinäpä tuo kaveri vain on. Ja se, että hän on siinä, tarjoaa omat väylänsä pohtia Suomen musiikin menneisyyttä kaikkine mahdollisine yhteiskunnallis-kulttuuris-poliittisine ulottuvuuksineen.
Kysymykset valkoisista kaanoneista ja tutkintovaatimuksista ovat ajankohtaisia yliopistojen yksikköuudistustenkin takia. Helsingissä ja Tampereella, noissa kotimaisen etnomusikologian kehdoissa, musiikkitiede ja musiikintutkimus ovat osa suurempia ja nykylinjausten mukaisia elinvoimaisempia yksiköitä. Lisäksi enteitä on siitä, että professori Pirkko Moisalan siirryttyä vastikään eläkkeelle Helsingin yliopistosta ”etnomusikologia” oppiala- tai tutkimussuuntausnimikkeenä on häviämässä Suomen yliopistoista entistä nopeammin. Toki tässä yhteydessä on hyvä pitää mielessä ”etno”-etuliitteeseen liittyvät jännitteet, etenkin mikäli painopiste on ”soveliaissa” musiikinlajeissa eikä metodologiassa, mutta niinpä vain esimerkiksi kansatiede on englanninkielisessä muodossaan ”eurooppalaista etnologiaa” Helsingin ja Turun yliopistoissa. Jyväskylässä – suomenkielisen koulutuksen kehdossa – oppiaineen suomenkielinen nimi puolestaan on kuin onkin ”etnologia”. Täten ongelman ytimessä ovat ensisijaisesti yliopistopoliittiset linjaukset sekä valtiollisella että yksittäisten tiedekuntien tasolla, puhumattakaan musiikintutkimuksen yksiköiden omista sisäisistä valtasuhteista ja suoranaisista akateemisen nepotismin muodoista.
Oli miten oli, sikäli kun musiikkitiede on kärsinyt epäselvästä asemastaan eräänlaisena välietappina muusikon tai säveltäjän urasta haaveileville opiskelijoille, on ahdinko viime vuosina vain voimistunut sitä mukaa kun musiikintutkimuksen oppiaineet sulautuvat osaksi taiteen-, kulttuurin- ja mediatutkimuksellisia kokonaisuuksia. Toki tällaisilla poikkitieteisillä uudelleenjärjestelyillä on etunsa, eikä etnomusikologeilla luulisi olevan vaikeuksia niiden ymmärtämisessä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että musiikkiin suhtaudutaan edelleen omalakisena kummajaisena muiden oppiaineiden joukossa – ja toki musiikintutkimuksenkin piiristä löytyy niitä, joiden mielestä kaikki musiikillisen ymmärryksen ja toiminnan muodot eivät ole tasa-arvoisia tai edes tasapuolisen kiinnostavia tutkimusaiheina. Keskeinen haaste siis on, miten vakuuttaa laajempi kulttuurin-, median- ja taiteentutkimuksen yhteisö musiikin käyttökelpoisuudesta yhteiskunnallisiin ilmiöihin kohdistuvan tutkimuksen lähtökohtana. Yksi ratkaisu tilanteeseen voisi olla se, että musiikintutkimusta ryhdytään järjestelmällisesti markkinoimaan yliopisto-opinnoista kiinnostuneille abiturienteille muuallakin kuin musiikkilukioissa.
Suomen etnomusikologian tulevaisuus, sikäli kun sen mittarina (!) voi käyttää Suomen etnomusikologisen seuran toimintaa, onkin jedimestari Yodaa mukaillakseni liikkuvaista sorttia ja siksi hankalasti hahmotettavissa. Seuran taloudellinen tilanne on vuoden takaisesta kielteisestä yleisavustuspäätöksestä huolimatta tasapainossa, ja erityisesti julkaisuihin liittyvät perustoiminnot pystytään hoitamaan jäsenmaksujen ja julkaisutukien avulla. Samalla otankin vapauden muistuttaa arvon jäsenistöä jälleen kerran jäsenmaksujen tärkeydestä: älypuhelinten aikakaudella on vaivatonta asettaa itselleen muistutus asiasta vaikkapa jo vuoden ensimmäiselle pankki- tai palkkapäivälle, torkkuhälytyksellä jopa. Seuran hallitus tiedostaa erittäin hyvin, että seuran jäsenyys on nykyisellä neoliberaalin avoimen tieteen ja verkkojulkaisemisen aikakaudella paljolti kannatusjäsenyyttä, mutta konkreettisia jäsenetuja pyritään kehittämään jatkossa muun muassa jäsenistölle maksuttomien tapahtumien sekä vain jäsenille tarkoitettujen palkintojen tai avustusten muodossa.
Hyvää talvipäivänseisausta mahdollisine lievejuhlineen ja onnellista uutta vuotta toivottaen,
Suomen etnomusikologisen seuran hallituksen puolesta,
Antti-Ville Kärjä
Suomen etnomusikologisen seuran puheenjohtaja
