SES:n julkaisupalkinnot jaettiin ensimmäisen kerran Suomen musiikintutkijoiden symposiumissa 5.5.2021. Ehdolle oli mahdollista asettaa julkaisuja vuosilta 2019 ja 2020 neljässä kategoriassa: kirja, artikkeli, opiskelija-artikkeli ja audiovisuaalinen teos. Kuhunkin kategoriaan saatiin useita ehdotuksia, joihin tutustuttuaan raati päätti jakaa kolme palkintoa ja yhden kunniamaininnan.
Kunniamaininta audiovisuaalisen teoksen kategoriassa annetaan Antti-Ville Kärjän videolle ’Tee-se-itse-etnomusikologiasta’ audiovisuaaliseen argumentointiin, joka julkaistiin Musiikin suunnan numerossa 3/2020. Kärjän video luo kriittisen katsauksen audiovisuaalisten esitysten rooliin etnomusikologisessa tutkimuksessa tarkastellen asiaa monipuolisesti, havainnollisesti ja hauskastikin. Videossa Kärjä nostaa esiin olennaisia kysymyksiä siitä, miten audiovisuaalista mediaa voidaan käyttää etnomusikologiassa niin tutkimuksen aineistona, työvälineenä kuin julkaisutapanakin. Siten julkaisu toimii myös lähtökohtana laajemmalle keskustelulle musiikintutkimuksen alan julkaisumuodoista ja inspiraation lähteenä kaikille, jotka haluavat uudistaa käsityksiä etnomusikologisesta julkaisemisesta ja kokeilla audiovisuaalisia tapoja tutkimuksensa esittämisessä.
Artikkelissaan Paaskoski tutkii sitä, millä tavoin kaupallisuus ja eettisyys näkyvät vaihtoehtomuusikoiden parissa käydyissä diskursseissa ja millaisia näihin aihepiireihin kuuluvia diskursseja vaihtoehtomuusikot tuottavat. Artikkelin aloitus on selkeä ja vie kiertelemättä suoraan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen. Artikkelissa esitetystä vaihtoehtomusiikin ja vaihtoehtomuusikon määrittelystä voisi olla eri mieltä, mutta Paaskoski perustelee määrittelynsä vahvasti ja johdonmukaisesti pitäytyy siinä artikkelin loppuun asti. Tämä ei ole pieni saavutus uransa alussa olevalta tutkijalta.
Artikkelin gradutausta näkyy erityisesti siinä, että aineisto olisi voinut olla laajempi. Tähän kannustamme kirjoittajaa tulevaisuudessa. Lisäksi metodologia on melko perinteistä eikä varsinaisesti tuo uutta musiikintutkimuksen kenttään. Paaskoski kuitenkin käyttää valitsemaansa menetelmää onnistuneesti ja vastaa esittämäänsä tutkimuskysymykseen selkeästi luoden ehjän kokonaisuuden. Kannustamme Paaskoskea jatkamaan tutkimuksen parissa.
Heidi Haapoja-Mäkelän hienosti rakennettu artikkeli käsittelee Oi daina tunnetun, inkerikoilta tallennetun kansanmusiikkikappaleen erilaisia tallennus- ja arkistointiprosesseja sekä kappaleesta tehtyjen sovitusten julkaisemista. Tutkimuksen taustalla on ajankohtainen etnomusikologinen keskustelu kansanmusiikin hyödyntämisestä, kulttuurisesta omimisesta.
Yhteen kappaleeseen kohdistuen nostetaan artikkelissa osuvasti esiin Oi dain erilaisia konteksteja, kuten ensimmäinen Armas Launiksen tallenne 1906, virolaisten tekemät myöhemmät tallenteet ja julkaisut, Värttinän levyllä tapahtunut läpilyönti 1990-luvulla, sen lehdistövastaanotto sekä kappaleen myöhemmät erilaiset versiot. Kyseisellä kappaleella on Suomen kansanmusiikkielämän lisäksi tärkeä merkitys myös neuvostoaikaisen Viron kansanmusiikintutkimukselle ja identiteettidiskursseille. Ajankohtaisiin tieteellisiin keskusteluihin viitaten Haapoja-Mäkelä mielenkiintoisesti osoittaa, että inkeriläinen perinne olisi syytä arvottaa omista lähtökohdistaan. Artikkeli avaa siten tärkeää keskustelua siitä, että inkeriläistä perinnettä ei voi ongelmattomasti esittää suomalaisten omana kulttuurina.
Kirjassaan Lehtonen on ottanut käsiteltäväkseen todella laajan aiheen. Kokonaisen kansallisen ja kielialueellisen musiikkikulttuurin käsitteleminen yksissä kansissa uskottavasti ja yhtenäisen kokonaisuuden muodostaen on todella haastava tehtävä. Lehtonen tekee sen kuitenkin tyylikkäästi ja luontevasti sekä erittäin asiantuntevasti. Kirjan erityisiä ansioita sisältötasolla ovat sen moninäkökulmaisuus sekä vahva yhteys Japanin kulttuuriin ja historiaan yleisellä tasolla. Yhteys aiempaan tutkimuskirjallisuuteen on vahva ja kokoava, minkä lisäksi osa kirjasta perustuu kirjoittajan omaan tutkimukseen.
Kirjassa käsitellään kaikkea japanilaista musiikkia yli genrerajojen ja tyylikausien. Lehtonen onnistuu ansiokkaasti perustelemaan sen, miten erilaiset ja muista maailman musiikeista vaikutteita ottaneet japanilaisen musiikin tyylilajit sisältävät kuitenkin samoja nimittäjiä antamatta vaikutelmaa siitä, että kaikki on sisällytetty yksiin kansiin väkisin. Lehtonen tekee sen myös ilman, että teos olisi kirjalliselta ilmaisultaan kokonaisuutena hajanainen. Kirjan eri osien välillä kulkee vahva punainen lanka ja se tarjoaa juuri sen mitä otsikko lupaa, vieden lukijan taiko-rumpujen kuminasta aina 2000-luvun J-poppiin saakka.
Kirjan tekstistä paistaa läpi kirjoittajan perusteellinen asiantuntemus, aito syvällinen kiinnostus sekä intohimo tutkittavaa aihetta kohtaan. Kirja on tyylilajiltaan selkeästi tutkimuskirjallisuuteen luettavissa. Silti teksti tempaa vaivatta mukaansa myös kirjan aiheeseen tai yleisesti musiikintutkimukseen perehtymättömän lukijan. Tämä ei ole lainkaan pieni saavutus ja tekee suuren palveluksen musiikintutkimuksen popularisoinnin näkökulmasta. Kirjallaan Lehtonen on ehdottomasti ottanut paikkansa Suomen vahvimpana japanilaisen musiikin asiantuntijana.
Palkintoraatiin kuuluivat SES:n puheenjohtaja Elina Seye (Helsingin yliopisto), SES:n julkaisuvastaava Elina Hytönen-Ng (Itä-Suomen yliopisto), Pekka Suutari (Itä-Suomen yliopisto), Tuomas Auvinen (Turun yliopisto) ja Jari Eerola (Tampereen yliopisto). Toivomme, että julkaisupalkinnot nostavat esille ansiokkaita tutkimusjulkaisuja etnomusikologian alalla ja kannustavat siten kaikkia laadukkaaseen tutkimukseen ja monipuoliseen julkaisemiseen.
