perjantai 1. syyskuuta 2017

“Muut menevät soitossaan eteenpäin, mutta minä menen sata vuotta taaksepäin”, Kari Dahlblom 1955–2017

Suomen Etnomusikologinen Seura haluaa muistaa mestraipelimanni ja soitintutkija Kari Dahlblomia, joka menehtyi kesän aikana. Alla muistokirjoitus, jonka ovat laatineet Rauno Nieminen, Pekka Toivanen sekä Timo Väänänen.

“Muut menevät soitossaan eteenpäin, mutta minä menen sata vuotta taaksepäin”
Kari Dahlblom 1955–2017

Mestaripelimanni, soitintutkija Kari Dahlblom, kuoli 13. heinäkuuta Äänekoskella pitkäaikaisen sairauden murtamana. Hän oli syntynyt Äänekoskella 18. maaliskuuta 1955. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi veli.

Äänekosken lukiossa Kari ihastui toisella puolella luokkaa istuvaan Tuulaan. Siitä alkoi vähitellen rakkaus ja yli neljäkymmentä vuotta kestänyt avioliitto. Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Kari jäi armeija-ajan jälkeen Puolustusvoimien palvelukseen, josta siirtyi sotilasmestarina, täysin palvelleena eläkkeelle vuonna 2004. Suurimman osan palvelusaikaansa hän toimi kuljetusupseerina Tiedustelulentolaivueessa (myöh. Tukilentolaivue) Tikkakoskella. Kari toimi myös Puolustusvoimien ulkomaanosaston sotilastulkkina ja yhteysupseerina suoritettuaan 1. luokan sotilasvenäjän tutkinnon. Ansioistaan isänmaan palveluksessa presidentti on myöntänyt hänelle Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin kultaristein.

Karin intohimo kanteleeseen syttyi jo varhaisnuoruudessa. “Kuulin vuosi sitten Neuvosto-Karjalan valtiollisen kansansoitinyhtyeen Kanteleen soittavan klassista musiikkia kanteleella. Silloin minuun iski kantelekärpänen. Oppisinkohan minäkin soittamaan kanteletta?”, Kari kirjoitti nuorukaisena Keskisuomalaiseen. “Ottakaa kanteleensoitto oppiaineeksi musiikkiopistoihin! Julkaiskaa enemmän monipuolista nuottiaineistoa! Soittakaa radiossa ja televisiossa enemmän kanteletta! Radio voisi myös perustaa kansansoitinorkesterin. Olisi myös aika herättää eloon muutkin vanhat kansansoittimemme, kuten jouhikot ja paimenhuilut.” 1970-luvulla kanteleen puolustajia tarvittiin – nyt kanteleen koulutus on jo vakiintunut Suomessa, radiosta ja tv:stä kanteletta ei edelleenkään kovin paljon kuule.

Kari opetteli kanteleensoiton korvakuulolta. Ensimmäinen soittokaveri oli mestaripelimanni Lauri Kahilainen. Tutustuminen Martti Pokelaan vaikutti niin, että Kari käänsi kanteleen toisin päin ja alkoi soittaa myös pitkältä sivulta. Kari alkoi opettaa kanteleensoittoa ja piti huolta siitä, että kantele opittaisiin tuntemaan moni-ilmeisenä ja monen kansan soittimena. Kun Kari innostui jostakin asiasta, omistautuminen oli vähintäänkin 100-prosenttista, joten hänestä tuli myös soitintutkija, tietokirjailija ja hän perusti Suomen kantelemuseon. Mikä näkemys johdatti perustamaan museon? “Oikeastaan se, mikä ei näkynyt. Kun kävi museoissa, eikä kanteleita näkynyt missään”, Kari pohti.

Kari löysi Keski-Suomen oman vahvan kanteleperinteen. Siinä se oli ollut aivan silmien ja korvien alla – sekä omissa sormissa taitona. Tutkijana ja soittajana oli Karille jo kertynyt kokemusta mm. itäkarjalaisen kanteleen ja venäläisten kansansoittimien parissa ja hän havaitsi myös lähellä olevan perinteen rikkauden ja elinvoimaisuuden. “Totesin, että täällähän on joka kolmannessa kodissa kantele!" Kari alkoi jälleen soittaa kanteletta myös perinteisellä sulkusoittotekniikalla. Hänen mottonsa oli: "Muut menevät soitossaan eteenpäin, mutta minä menen sata vuotta taaksepäin." Kari sai mestaripelimannin arvon 2012. Kanteleliiton Kultakantele-tunnustuksen Kari sai vuonna 2016 elämäntyöstään.

Kari soitti useissa yhtyeissä ja monia soittimia. Seljanka-yhtye oli tärkeä voimanlähde aina viimeisiin kuukausiin asti. Kun kanteleensoitto oli jätettävä kipeiden sormien takia, domran soittaminen oli vielä mahdollista. Viimeinen esiintyminen, "jäähyväiskeikka", oli Seljankan kanssa toukokuun lopussa Kuokkalan Kartanossa.

Kari oli Suomen Tietokirjailijat ry:n jäsen. Keski-Suomen kantele -kirja julkaistiin 2011. Lisäksi hän oli kirjoittajana useissa muissa kansansoittimiin liittyvissä teoksissa ja kirjoitti viitisenkymmentä musiikin alan artikkelia suomeksi ja venäjäksi. Karilta jäi myös julkaisemattomia käsikirjoituksia, joista viimeisin on "Frakki ja balalaikka".

Kari julkaisi artikkeleita myös toiseen elämän pituiseen rakkaaseen aiheeseen liittyen – akvaariot ja lampien kalaston tutkiminen. Kenttämatkoillaan Kari usein yhdisti kiinnostuksen kohteensa. Esimerkiksi Kanteleen kielin -tutkimushankkeen automatkalla vuonna 2010 Prääsän musiikkikoulusta Petroskoihin vepsäläistä kanteleensoittajaa tapaamaan pysähdyttiin ottamaan näytteet pienistä tienvieruslammista jatkotutkimuksia varten.

Perhe oli Karille tärkein kaikista: Tuula sekä lapset perheineen. Vaarina hän ehti seurata neljän lapsenlapsen elämää. Yhteisiä hetkiä arvostettiin puolin ja toisin. Hänen elämästään jäi pysyvä jälki ja lämpimät muistot toisia huomioivasta, ahkerasta ja rakastettavasta persoonasta.

Viimeisessä haastattelussaan Kari esitteli itsensä näin: “Luojani tietää varmaan paremmin, mikä minä olen. Olen kai sitä itsekin miettinyt, mutta tyydyn tässä olevaisuudessa ja tässä maailmassa vaan sanomaan, että olen soitintutkija, kantelepelimanni ja domransoittaja Kari Dahlblom. Kantele merkitsee minulle ääniä. Se ei ole vain yksi ääni, vaan se on iso kirjo sielua rauhoittavia ääniä.”

Rauno Nieminen
Pekka Toivanen
Timo Väänänen